Taavetti Pulkkisen isännyys

Juhana Pulkkinen kuoli vatsatulehdukseen 57-vuotiaana 15.4.1870. Juhana ja Anna Maria Pulkkisella oli kuusi aikuisikään elänyttä lasta: Anna Kaisa, joka oli isänsä kuollessa jo täysi-ikäinen ja naimisissa talollinen Taavetti Väisäsen kanssa. Heta oli isänsä kuollessa 14, Taavetti 10, Maria 7, Leena 2 ja Johanna (Hanna) vasta kuukauden vanha. Kolme lasta oli kuollut alaikäisinä.

Anna Maria joutui siis 42-vuotiaana viiden alaikäisen lapsen yksinhuoltajaksi ja emännöimään yksin Pulkkista, Kallioista ja Kirmalaa, kunnes ainoa eloon jäänyt poika Taavetti, joka oli saanut nimensä hieman ennen syntymäänsä kuolleelta sedältään, saavuttaisi täysi-ikäisyyden 21-vuotiaana. Taavetti tosin lunasti – äitinsä avustuksella – sisarensa Anna Kaisa Väisäsen osuuden Pulkkisesta, Kallioisesta ja Kirmalasta jo vuonna 1876 ollessaan vasta 16-vuotias ja hankki tähän osaan lainhuudon. Alaikäisen Taavetin edustajana oikeudessa oli hänen tätinsä Maria Kristiinan aviomies, kuudennusmies[1] Gabriel Valjakka.

Vesa Pulkkisen kertoman mukaan leskeksi jäänyt Anna Maria oli hyvin tiukoilla velkojen vuoksi, ja velkojat kärkkyivät naisen haltuun jäänyttä Pulkkista. Kun Anna Maria oli saanut kerätyksi velkarahat pikkukolikoina, velkoja sanoi että niiden pitäisi olla isompaa rahaa. Anna Maria tokaisi, että sama raha kelpaa pienenä ja isona.

Lähes 30-vuotias Taavetti Pulkkinen lunasti sisartensa Heta Ruokolaisen ja Maria Valjakan osuudet Pulkkisesta, Kallioisesta ja Kirmalasta vuonna 1889. Taavetin äiti Anna Maria lahjoitti oman osuutensa pojalleen sillä ehdolla, että poika elättää äitinsä taloudessaan (”hoitaa ja yllä pitää minun äidin kunnioituksella pesuudessaan”), tai jos äiti ei tätä enää jostain syystä halua, maksaa äidilleen 700 markkaa vuotuista eläkettä. Anna Maria Pylkkänen eli poikansa taloudessa vielä 18 vuotta ja kuoli 79-vuotiaana 20.7.1907.

Tämän jälkeen, koska sisarten Leenan ja Johannan osuudet jäivät vielä lunastamatta, Taavetti omisti 89/105-osan Kirmalan perintötilasta n:o 2, 59/73-osan Kallioisen perintötilasta n:o 1 ja 59/73-osan Pulkkisen perintötilasta n:o 10, joista kaikista yhteensä Taavetti oli maksanut 15 225 markkaa sisarilleen ja Torneille, joilta oli vuonna 1889 ostanut jäljellä olevat 1/5 Kirmalasta. Kolmas lainhuudatus tuli voimaan 12.12.1890. Taavetti lunasti lopulta Leena Kiansténin ja Johanna Pöyryn osuudet näiden miehiltä Evert Kiansténilta ja Aksel Pöyryltä vuosina 1896 ja 1897 yhteensä 9900 markalla ja omisti sen jälkeen kaikki tilat yksin kokonaan.

Vuonna 1922 Kiansténin ja Pöyryn lapset nostivat Taavetti Pulkkista vastaan yllämainittuihin kauppoihin perustuvan sukuunlunastusriidan. Viipurin hovioikeus velvoitti 25.10.1923 Taavetti Pulkkisen luovuttamaan sukulunastusoikeuden nojalla kansakoulunopettaja Kaarlo Akseli Pöyrylle, Niilo Ilmari, Anna Kristiina, Kaisa Helena ja Yrjö Kianstenille sekä Erkki ja Hanna Väänäselle kullekin 2/21 -osaa Kallioisesta ja Pulkkisesta sekä 8/105 -osaa Kirmalasta. Taavetti Pulkkinen ilmoitti hovioikeudelle hakevansa muutosta Korkeimmassa oikeudessa. Välttääkseen oikeusjutun aiheuttamat kulut Pulkkinen sopi sisartensa lasten kanssa 9.12.1923, että heillä oli oikeus hakkauttaa ja myydä Kallioisen tilalle kuuluvalta Halonniemen maalta koivupuut. Vastineeksi Kianstenit, Väänäset ja Pöyry luopuivat enemmistä vaatimuksistaan tiloihin.

Pulkkisen ratkaisu sukuunlunastusriidassa kuvastaa kehittyvän metsäteollisuuden tilallisille tarjoamia mahdollisuuksia. Kaskiviljelyn aikakautena metsää oli Savossa hävitetty polttamalla, mutta 1800-luvun loppupuoliskolta lähtien kehittynyt metsäteollisuus tarjosi metsänomistajille maanviljelyä parempia tulolähteitä. Metsien arvon kohoaminen huononsi torpparien asemaa, kun maanomistajat lakkasivat luovuttamasta maata uusia torppia varten. Torpparit menettivät metsänkäyttöoikeutensa ja isännät alkoivat vaatia korvausta heidän käyttämästään poltto- ja rakennuspuusta. (Rask 1997, 98) Myös Taavetti Pulkkinen nosti 1897 oikeusjutun Kirmaalan tilanvuokraajia Paavo ja Otto Oravaa vastaan metsän haaskauksesta, koska Oravat olivat Kirmaalassa asuessaan valmistaneet puisia kärryjä, rekiä ja huonekaluja. Juttu tuomittiin Oravien hyväksi, koska oikeus katsoi toteen näytetyksi, etteivät Oravien käyttämät puut olleet Kirmaalan metsistä.  

Metsäteollisuus toi maanomistajille rahatuloja 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Rahatulot taas auttoivat maatalouden koneellistumisessa ja tuotantosuunnan muutoksessa viljanviljelystä karjatalouteen. 1870-luvulla rukiin hinta laski, kun markkinoille tulvi edullista amerikkalaista viljaa, ja Suomeen tuotiin halpaa viljaa Venäjältä vastavalmistuneen Pietarin radan kautta. Viljan hinnan halvetessa maatalousmaata voitiin käyttää heinänviljelyyn, jotta saatiin naudoille rehua, koska voin hinta taas nousi jatkuvasti. Suurkaupunki Pietari imi jatkuvasti suomalaisia maataloustuotteita, erityisesti voita ja lämmityshalkoja, ja 1890-luvulta lähtien, talvimerenkulun mahdollistuessa ja uuden jäähdytystekniikan ansiosta, myös Englannista tuli suomalaisen voin ostaja. (Klinge 1997, 243)

Taavetti Pulkkisen lehmien kermasta tehty voi meni myyntiin Englantiin. Taavetti teki maaliskuussa 1902 kermanlähetyssopimuksen Hangon meijerin kanssa. Hangosta voi laivattiin Englantiin.

Voi- ja puutavarakaupan tuomilla pääomilla voitiin koneellistaa maataloutta. Taavetti Pulkkinen hankki vuonna 1908 amerikkalaisen Toveri-niittokoneen. Vuonna 1914 Pulkkisessa siirryttiin hevoskiertopuimurin käyttöön, joten viljaa ei tarvinnut enää puida varstoilla käsin. Samana vuonna Pulkkisessa oli myös haravointikone. Kun Pulkkiseen vuonna 1922 saatiin sähkö, voitiin puimakonetta ryhtyä pyörittämään sähkömoottorilla. 1930 hankittiin kahden hevosen vedettävä niittokone merkkiä Uusi Herkules. Maanviljely pysyi alkavasta koneellistumisesta huolimatta kuitenkin pitkään työvoimavaltaisena. Suurimmillaan tilan työvoima oli heinäntekoaikaan vuonna 1934: yhteensä 35 henkeä, joista 16 niitti heinää viikatteilla ja loput kokosivat heinät seipäille. Lisäksi Viljo Pulkkinen niitti kahden hevosen niittokoneella.

Pääomien kasvu näkyi paitsi koneellistumisena, myös siten, että Taavetti Pulkkinen harjoitti rahanlainaustoimintaa. Hän lainasi varoja yksityishenkilöille yleensä kuuden prosentin vuosikorkoa vastaan. Lisäksi hän laajensi toimintaansa maanviljelyksen ulkopuolelle harjoittamalla kiinteistösijoitusta ja omistamalla jonkun aikaa myös laivaosuuksia.

Nykypäivään asti on säilynyt Taavetin vuonna 1913 hankkima tontti n:o 51 Mikkelin kaupungissa rakennuksineen, joista vanhin on 1840-luvulta eli ajalta juuri kaupungin perustamisen jälkeen.  Taavetti Pulkkinen omisti 1910-ja 1920-luvuilla myös talon n:o 258 Mikkelin kaupungin 4. kaupunginosassa Kirkkokadun (nyk. Savilahdenkatu) ja Yrjönkadun kulmassa, mutta myi sen riitannuttuaan vuokralaisten kanssa. Rakennus on myöhemmin purettu. Vuonna 1909 talon ja tontin 258 omistivat työmies Emerik Laurikainen ja tämän poika Niilo, ja ne kiinnitettiin marraskuussa 1909 Taavetti Pulkkiselle vakuudeksi 2500 markan lainasta. Samana vuonna, maaliskuussa 1909, Juha Vauhkonen luovutti Taavetti Pulkkiselle hallintaoikeuden Mikkelin pitäjän kirkonkylästä Emolan rusthollin mailta Likolammen rannalta Henrik Wirilanderilta vuokraamaansa tonttimaahan n:o 34 ja myi siihen rakentamansa rakennukset 600 markasta. Emolaan oli syntynyt Mikkelin kaupungin esikaupunki. 9.11.1910 Pulkkinen myi hallintaoikeuden ja rakennukset eteenpäin mäkitupalainen Tobias Höltälle. Mikkelin pitäjän kihlakunnanoikeus kuitenkin purki myöhemmin kaupan alkuperäisen vuokralaisen epäselvän asumisoikeuden vuoksi.

Taavetti Pulkkinen osti myös 1921 puolikkaan Urho- höyrylotjasta, jonka sittemmin myi vuonna 1923. Vuonna 1921 hän omisti myös moottorialus Norman yhdessä Aatami Janhusen kanssa.

Taavetti Pulkkisesta oli tullut Pulkkisen, Kirmalan ja Kallioisen isäntä 30-vuotiaana poikamiehenä. Emännän virkaa Pulkkisessa toimitti hänen äitinsä Anna Maria. Naimattomana Taavetti Pulkkinen isännöi vielä seuraavat lähes 14 vuotta, kunnes avioitui 43-vuotiaana 19-vuotiaan Anttolan Kähkölästä kotoisin olevan Anna Siiskosen kanssa 2.1.1903. Taavetti kosi morsiantaan puhemiehen välityksellä. Vesa Pulkkinen kertoo, että hänen Anna-mummonsa meni kosinnan jälkeen parhaan ystävänsä kanssa heinäkasan taakse itkemään kohtaloaan. Naimisiin kuitenkin mentiin, ja pariskunta sai kaikkiaan kahdeksan lasta, joista esikoinen, tammikuussa 1904 syntynyt Siiri Maria, kuoli kahden kuukauden ikäisenä. Muut lapset olivat Ilmari (s. 1905), Vilho (1907), Lauri (1909), Martta (1911), Eino (1913), Helmi (1914) ja Anna-Liisa (1920). Anna-Liisan syntyessä Taavetti Pulkkinen oli sokeutunut ilmeisesti kaihin takia, joten hän ei koskaan nähnyt iltatähtenä syntynyttä lemmikkilastaan, jonka hoitamisesta vastasi pääasiassa yhdeksän vuotta vanhempi Martta-sisko.

Omien lasten lisäksi Pulkkisessa oli elätteellä Valter Lind –niminen huutolaispoika. Vaivaishuutokaupat olivat huollon ja sosiaaliturvan tapa, jossa orvot ja muut itsestään huolehtimaan kyvyttömät ihmiset sijoitettiin elätettäväksi pienintä korvausta vaativaan taloon. Aikuiset sijoitettiin yleensä vuodeksi kerrallaan, lasten kohdalla pyrittiin pitempiaikaisiin hoitojaksoihin. Elätteelleottajan tuli huolehtia siitä, että lapsi sai tarpeellisen hoidon, ravinnon ja vaatetuksen, että hän sai kristillistä opetusta ja opastusta työntekoon ja hyviin tapoihin. Vaivaishuutokauppoja arvosteltiin, ja vuonna 1891 Senaatti päätti niiden lopettamisesta, mutta monin paikoin huutokaupat jatkuivat siitä huolimatta.  1910- ja 1920 –luvuillakin puhuttiin vielä huutolaisista, mutta silloin saatettiin jo tarkoittaa yleensä elätteelle sijoitettua köyhää. Lopullisesti huutokauppojen järjestäminen kiellettiin vuoden 1922 köyhäinhoitolaissa. (Wirilander 2008, 359-361) Valter Lind työskenteli myöhemmin Heinolassa parturina ja vieraili usein Pulkkisessa. Hän muisteli monesti, kuinka Anna piti hänestä yhtä hyvää huolta kuin omista pojistaan.

---

[1] Kuudennusmies oli kirkollinen luottamustoimi. Kuudennusmiesten piti valvoa, että seurakuntalaiset kävivät säännöllisesti kirkossa ja ehtoollisella, periä kirkollisia maksuja ja valvoa kirkollisten rakennustöiden suorituksia.

Julkunen, Jutta. 2012. Visulahden Pulkkinen. s. 23-28